Vuosipäivä oli ja meni

En voi väittää olleeni kiireinen.. en vain ole huomannut ajan kulua!
Reilu vuosi sitten päätin ryhtyä toimeen: kirjoittamaan ajatuksiani julkiseen päiväkirjaan. 

Kaikenlaista on vuoden aikana tapahtunut. Ihan en kaikkea ole "kirjoihin ja kansiin" merkannut, mutta näyttää näin jälkikäteen melko kattavalta kerronnalta kuitenkin.

Kuinka aika rientääkään?
Sitä ei oikein arjen hulinassa pysty jäsentämään ja huomaamaan, jollei kirjoittele ajatuksia ja tapahtumia paperille. Älypuhelimet, tabletit ja tietokoneet ovat kovaa vauhtia syrjäyttäneet vanhat kunnon kynät ja paperit. Harmillista, sillä kuinka mukavaa onkaan ottaa käteen vanha päiväkirja tai muistokirja. Nyt muistojen selaileminen on niin kovin riippuvaista näistä koneista, sähköstä ja ajasta...

Arjen rikkonaisuus ei helpota muistamista, saati muistojen keräämistä. Kevään tullen on minulla ollut taas urakkaa muistaa, missä kukakin on ja milloin.
Antin avovesileirit ovat alkaneet, mieheni on jatkuvasti maailmalla työn perässä, koulua käydään ahkerasti, rippikoulu on aloitettu ja yksi lapsistani on rakastunut...matkaa rakkaan luo on reilut 130 kilometriä. Yritä tässä nyt sitten pysyä perässä kaikkien menojen ja tulojen kanssa!

Tuo rakkaus on ollut niin kovin yllättävää. Tuntuu siltä, että ihan vasta leikimme autoilla ja legoilla sekä opettelimme pyöräilemään. Tosin tämän tapauksen kanssa pyöräily on tainnut olla kovin sisäsyntyistä. Alle kaksi vuotiaana poikani lähti karkuteille kolmipyöräisellään, tarakalla mopo mahdollistamassa matkan jatkumisen pyörän ehkä rikkoutuessa. Kovin on nuori mies ollut jo pienenä meneväinen ja omapäinen!

Äitinä en voi millään jaksaa uskoa näiden lapsosten halua ja kiirettä aikuisuuteen. Kiire tuntuu olevan... kuopus mietti eilen iltalenkillä, mihin mahtaa muuttaa asumaan, kun kotoa lähtee! Helsinki, Espoo, Tampere ja Lahti, siinä sitä on nuorelle miehelle pohdittavaa kerrakseen. Lohdutteli onneksi, melkeinpä halvauksen saanutta äitiään, ettei lähde kotoa minnekkään ennen kuin täyttää 25 vuotta! Huh, kyllä helpotti =)

Viime vuonna näihin aikoihin olimme vastaanottamassa Freyaa, romanialaista prinsessa, lentokentällä. Haravoin ja haaveilin keväästä, kukkasista, lämmöstä.
Nyt lähetän taas Antin Espanjaan, suunnittelen (jos johonkin väliin kiireisessä kilpailukalenterissa vain mahtuu) ylioppilasjuhlia, lenkkeilen Hugon kanssa ja odotan taas...lämpöä, kukkia, kahvittelua omassa pihassa...lasten lomaa - aikaa heidän kanssaan. Vielä voin onneksi haaveilla yhteisistä retkistä uimarannalle, saan varmasti houkuteltua väkeni liikkeelle riittävän hyvillä eväillä =)

Vuoden alussa toivoin hiljaa parempaa vuotta 2015 koko perheelleni. Nyt olen vahvasti miettinyt, mikä voisi olla parempaa... Miksi aina jokin muu on parempaa? Miksi vallitsevassa tilanteessa ei voisi olla riittävän onnellinen? Miksi mieleeni on jäänyt pyörimään erään kirjailijan (en enää millään muista hänen nimeään, haastattelun satuin näkemään aamutelevisiossa) kysymys: onko kukaan oikeasti onnellinen? Niin onko? Ja mitä se onnellisuus sitten oikeastaan on?

Tämän hetken onnea on kaikki kotona olevat lapsoseni, mieheni, kotini, Hugo, kevään kuiskaus luonnossa ja riittävä määrä neulelankaa! Minusta on tämän talven aikana kuoriutunut neuleaddikti tai käsityöaddikti laajemmin ajateltuna.
Käteni ovat kovin levottomat sielut, jos niillä ei ole mitään tekemistä! 

31 paria villasukkia, lukematon määrä Afrikan kukkia ja vähän jotain muuta...
tekemistä levottomille käsilleni on kotitöiden lisäksi ollut riittävästi =) 


Kuivuvaa pihaa, kukkia, mehiläisiä ja lämpöä odottaen.. niin ja uusia ideoita käsillä tekemiseen.

Nyt olen aloittanut isompana urakkana peiton virkkaamisen pienistä suloisista Afrikan kukista, kunhan nämä vaaleanpuna-vihertävät vaaleahkot sukat ensin valmistuvat. Tai sitten teen lisäksi jotain muuta ja aina välillä muutaman kukkasen virkaten. Sitä ei voi tietää!

Toivon kovasti lämpöä ja valoa meidän jokaisen kevääseen!