Viimeinen lapsi matkaan...

Tänään sen sitten tein: ilmoitin yläkouluun pahnanpohjimmaisen! Viimeinen lukukausi alakoulussa on alkanut...

Yksi aikakausi on ehdottomasti päättymässä elämässäni; lapsuus on pian ohi - nuoruus ja toivottavasti ei hulluus saavat tilaa.

Haikealla mielellä ajattelen pienimmäisen koulutietä. Hänellä on erityinen paikka ollut sydämessäni - onhan hän pienin, viimeinen vauvani. Tosin fyysisesti Konsta on jo ohittanut minut sekä siskonsa, joten en voi missään tapauksessa puhua enää pienestä miehenalusta. Jotenkin sitä vain äiti on sitä mieltä, ettei pienin voi millään kasvaa isoksi - hän on aina pienin mielessäni!

Jään tässä miettimään, kuinka pieniä (keskeneräisiä) he loppujen lopuksi ovat siirtyessään yläkouluun. Isojen tavoille pitää oppia melkeinpä yhdessä yössä ja tehdä yhteistyötä uusien ihmisten kanssa, opetellen samalla itsenäisyyteen ja suurenpaan vastuunkantoon omista tehtävistä ja tekemisistä kuin koskaan aikaisemmin. Siinäpä se sitten tuleekin se minun suurin pelkoni: mitä jos vaikutteet uusien kuvioiden myötä eivät ole sellaisia kuin niiden toivoisin olevan? Voinko onnistua oikeasti neljä kertaa ja saattaa maailmaan taas yhden rehdin, reippaan ja tervejärkisen nuoren miehen lisää? Onko se mahdollista? Eikös jokaisessa perheessä ole aina ollut yksi musta lammas?

Jokainen vanhempi varmasti pelkää enemmän tulevaa kuin lapsi koskaan edes ymmärtää pelätä. Meidän omat kokemuksemme erilaisista muutoksista heijastuvat omaan mieleemme palauttaen niitä pelkoja ja jännityksiä, mistä me kuitenkin olemme kunnialla aikoinaan selvinneet. Yksin ja yhdessä samanikäisten luokkakavereiden kanssa.

Kasvua tuntuu olevan ikä kaikki! Vielä en ole äitiydessä kokenut sellaista seesteistä ja harmonista aikaa mistä kauniiden korttien ja taulujen kuvat kertovat. Jos sellainen on siis mahdollista! Neljän lapsen elämän sotkujen ja solmujen - ilojen ja surujen selvittämisessä on ollut täysi työ. Olenpa muutaman kerran itkenyt heidän puolesta, kun eivät ole itse sitä tajunneet. Useammin olen kuitenkin saanut iloita ja nauraa; suuria tunteita on kasaantunut muistojen lokeroihin kaivettavaksi esiin, sitten kun on niiden aika. Heidän kauttaan olen saanut itselleni jotain sellaista, mitä on mahdoton sanoin kuvailla. Sellaista, minkä vain äiti voi kokea lastensa kautta. Suuri ylpeys oman lapsen onnistumisesta tai hän puolesta taisteleminen ovat tunteiden ääripäitä, onneksi väliin on jäänyt niitä "laimeampia" tunteita ja tuntemuksia - sitä arjen rakkautta, yhteyttä ja läheisyyttä.

En silloin nuorena äitinä ajatellut, että äitiys voi tuoda tullessaan niin suuren määrän erilaisia tunteita pintaan ja lisäksi vielä nostaa omia kokemuksia muistin kätköistä esiin. Tapahtumia, kokemuksia, tunteita, joita en enää muistanut tai muistellut laisinkaan aikaisemmin. Todella kasvamista itsensä kanssa tukien samalla lapsen ja nuoren kasvua...

Kuinka jännittävää minusta oli lähteä yläasteelle? Periodiluku, linja-automatka, keskustassa kulkeminen, uudet oppilaat ja opettajat sekä hirveän iso koulu; onhan siinä ensikertalaiselle jännitettävää. Konsta on onneksi hyvin onnellisessa asemassa: koulussa on isoveli ja koululle on kävelymatka. Siellä ovat olleet myös Anna ja Antti, koulu on tullut tutuksi jollain lailla jo etukäteen.
Siis, jos hän nyt ymmärtää jännittää, mitä hiukan epäilen! Minusta tuntuu, että nämä mukulaiseni ovat varustettu sen verran hyvällä itsetunnolla, ettei heitä "pienet" muutoksen tuulet heittele.

Onneksi on asioita, jotka eivät muutu: oma perhe ja rakkaus heihin jokaiseen!