Ihan ok - tällaisena

19 vuotta sitten sain kovan ponnistuksen tuloksena ihanan sinisilmäisen ja hörökorvaisen poikavauvan. Olin edellisenä päivänä huhkinut mieheni ja Anna-tyttäreni kanssa perunapellolla, saunonut illalla ja syönyt rakkaan mummoni karjalanpiirakoita, ajatuksella saada synnytys käyntiin. Vauva oli jo aivan liian iso ja vaikeutti olemistani. Päivän kääntyessä sunnuntain puolelle, saimme jättää Annan isovanhempien hellään hoivaan ja karauttaa Päijät-Hämeen keskussairaalaan: synnytys oli alkanut! Odotimme poikalasta niin kovasti, ettei meillä ollut ajateltuna nimeä tyttöä varten. Antti Sakari kirkaisi aamun sarastaessa ensimmäisen kerran ja saimme lähettää väsyneen isän töihin. Olin runnellut mustelmille hänen toisen käden siinä tohinassa, vahvan mieheni käsivarsi ja läsnäolo vei suuren osa kivustani pois! Ihanaa, että aika kultaa muistot! Jos olisin myöhemmin jaksanut oikein tarkkaan muistella kaikkea tuon yön aikana tapahtunutta, en varmasti olisi toivonut yhtään lasta li

Minua on viime päivinä vaivannut  oikeita kirjailijoita enemmänkin terrorisoiva tyhjän "näytön" kirous (ennen puhuttiin paperista). Ajatuksia pörrää päässä niin, ettei niistä yhdestäkään tunnu saavan kiinni. En voi väittää olevani kauhean kiireinen elämässäni. Kiirettä minulla piisaa vain ja ainoastaa ruokien, pyykkien ja koiran kanssa lapsiani unohtamatta, ei siitä voi stressiä saada aikaiseksi. En ainakaan usko niin! Jostain syystä vain on ollut niin vaikea tarttua "kynään" ja selventää omia ajatuksia. by Juha Huusko Muutama ilta sitten olin yksin lenkillä Hugon kanssa ja havahduin illan kauneuteen. Liikenne oli jo hiljentynyt (niin hiljaiseksi kuin se nyt vain voi hiljentyä). Emme olleet valaistulla polulla ja sininen hämärä, se todellakin kietoi meidät pehmeydellään ja kauneudellaan. Sitä kauneutta on vaikea vangita kuviin, siihen liittyy myös niin paljon tunnetta. Turvallisuuden tunne, jota tuolloin tunsin, oli aivan käsittämätön. Tapahtuuhan noina

  Perheeni on soljahtanut arkeen harvinaisen helposti. Koulurytmi on löytynyt: aamuisin (ainakin vielä) herätään melko reippaasti aamupalalle ja kouluun, kiukkuisia ja väsyneitä lapsia ei vielä ole havaittavissa! Ensimmäinen virustauti on hyökännyt ja tartuttanut jo osan meistä. Minä taidan taas vain saada sairastaa kaikkien edestä. Tänään ei ääni kulje ja hengittäminen sattuu, hiljaista oli aamulla minun osaltani! Pienimmäinen muistutti somen ihanuudesta: "lähetä äiti meille viestejä watchupissa, kun haluat jotain tai jos pitää tulla syömään." Ei enää kyniä ja papereita kommunikaatiota varten =) Hugo, kuten kuvasta näkyy, jatkaa onnellisen koiran elämää. Aamuisin on pikemminkin ihana pötkötellä lämpöisessä sängyssä - ihan itsekseen... Lapset käyvät vuorotellen herättelemässä unikekoa, parhaiten kuitenkin Hugo herää kuullessaan kaverikoirien aamuviestit: lenkille pitää päästä, HETI! Vanha sanonta: "jos pihlajassa on paljon marjoja, tulee vähäluminen talvi. Pi