Ihan ok - tällaisena

Siitä se ajatus sitten lähti - olenhan minäkin ok, tällaisena karkeakarvaisena kääpiömäyräkoirana! Synnyin elokuussa 2012, pian täytän siis kaksi vuotta! Perheeni kävi minua katsomassa ensimmäisen kerran, kun olin silmäni avannut! Olipa riemullista köpötellä huterilla jaloillani heidän luokseen. Veljeni ei ollut niin vikkelä, minä ehdin ensin!  Minulle oli valittu nimikin jo. Tiukkojen neuvottelujen jälkeen perheeni oli alkanut kutsua minua Hugoksi, taisin vielä silloin kellua turvallisesti äitini vatsassa! Kasvattajani kutsui minua myös Hugoksi, joten opin nopeasti ymmärtämään, mitä se saman hokeminen tarkoitti.   Kahdeksan viikon vanhana minut haettiin tulevaan omaan kotiini. Automatka oli pelottava, itketti kovasti. Sain istua uuden mamini sylissä hellittävänä ja tunnin matkalla helpotti: nämä taitavat oikeasti välittää minusta! Uudessa kodissa minua odotti sama pesä, jossa olin äitini kanssa köllötellyt, olivat ihmiset ymmärtäneet ottaa sen mukaan! Ihana, tuttu tuo

Lakanoidenvaihto viikonloppu ja lakanakaapista löytyi rikki hiipuneita lakanoita! Inhottava tilanne, mutta lakana kestää vain tietyn ajan pesemistä ja käyttöä, niinhän se on. Yksi tällainen lakana oli minulle erityisen mieleinen: olin ostanut sen ensimmäiseen yhteiseen kotiimme ensimmäistä yhteistä yötämme varten. Mitä siis tehdä tällaiselle muistoja täynnä olevalle lakanalle: heittää se kylmästi pois hyvin palvenneena vai säilyttää muistona? Missä ja miten? Onneksi mummoni ja äitini ovat olleet lapsuudessani innokkaita matonkuteiden valmistajia: sakset vain käteen ja loiroa leikkaamaan! Niin tein siis minäkin, sain apua mieheltäni ja lapsiltani.  Nopeasti oli lakana leikattu ja tehty kauniiksi säännölliseksi palloksi, melkeinpä meinasin säästää tuon pallon, niin kaunis se oli! Värit tarkasti aseteltuna tulevan arkkitehdin silmin =)  Ajatus oli kuitenkin jo syntynyt mielessäni. Olen kovasti ihaillut sisustuslehdissä pyöreitä virkkattuja mattoja, päätimpä tehdä itselleni sellaisen

Eilen päätin uhmata ps3- ja iPad-laitteita. Iltapäivän yhteinen retki Suvisaariston luontopolulle oli ohjelmassa. Jouduin toki hiukan suostuttelemaan poikia, Anna innostui ajatuksesta heti. Alun vaikeuksien ja pienten kiukuttelujen (tämä on jo koulussa nähty) jälkeen, sain nauttia kauniista luonnosta yhdessä ihanien lapsieni ja heidän hymyjen kera. Mikä voi olla oikeasti parempaa yhteistä tekemistä, kuin lähteä monimuotoiseen metsään ihailemaan luonnon ihmeitä. Aivan mielettömän upean reitin varrella oli opasteita alueen kasveista ja eläimistä, luimme ne tarkkaan. Ensimmäisen yllätyksen koin suoalueella, suopursujen nuput olivat hyvin pullollaan, tuoksu oli huumaava. Sainpa syyn muistella isoäitiäni, hän ihaili suopursuja, niiden kauneutta ja erityisesti ihanaa tuoksua. En ollut aikaisemmin ajatellut, että suoalueita olisi näin lähellä kotiamme. Meren ranta-alueiden kosteikot ovat toki meille tuttuja, niitä täällä riittää. Toki Nuuksiosta (kaikkien tuntemasta luonnonpuistosta) l

  Otsikoin tämän päivän ajatuksen päätöksellä, päätökseen sisältyy kuitenkin suuri määrä myös tahtoa. Vesisade latistaa useimman meidän mieltä, varsinkin, kun heti aamusta taivas on niinkin harmaa kuin tänään. Silloin tarvitaan oikeasti suurta tahtoa ja päättäväisyyttä. Sadesäästä voi olla kiitollinen ja päivästä voi tulla paljon parempi kuin miltä se aamulla näytti. Mitä kaikkea voin sitten tehdä? Jep! Onhan tämä mukavaa tämä kirjoittaminen, nautin aivan mielettömästi omien ajatuksieni kirjoittamisesta "paperille". Tokihan tällaisen päivän voisin käyttää kaikenlaisiin kotitöihin, jotka eivät koskaan lopu! Ajattele, kuinka paljon energiaa laitammekaan työhön, joka on päättymätön.. Toki mikään ei toisaalta ole ihanampaa kuin siisti ja kaunis koti, ruoan tuoksu ja käsitöitä tekevä äityli omalla tuolillaan; melko kiiltokuvamallinen mielikuva, mutta pyrkimisen arvoinen - ehkä. Siivoaminen - koiran kanssa tällä säällä aivan mahdotonta ja lisäksi ovat vielä perhe, hekin

Äitienpäivän ajatuksia... Sain tänään viettää ihanaa sunnuntaipäivää omien rakkaideni kanssa.  Aamulla nautiskelin hiljaisuudesta ja tuoreen kahvin tuoksusta - yksin. Hymyilin itsekseni kuinka pienestä voi tulla hyvä mieli. Teimme taas kerran puolentoista tunnin aamulenkin mieheni kanssa meren rantaan lämpimän ja aurinkoisen ilman saatellessa meitä takaisin kotiin. Kaunis auringonpaiste onkin ilahduttanut meitä koko tämän päivän! Kiitin aamulla miestäni siitä, että hän on tehnyt minut äidiksi! Tuntuu niin ihanalta olla neljän kauniin ja rohkean lapsen äiti, ilman miestäni se ei olisi onnistunut. Onneksi olemme saaneet yhdessä taivaltaa ja kokea tämän kaiken: odotuksen, syntymän ja kasvun - neljä kertaa! Se jaksaa kyllä hämmästyttää minua joka kerta yhtä paljon. Olen ollut pitkään sitä mieltä, että äitienpäivästä on tehty aivan liian kaupallinen. Enää ei niinkään arvosteta itsetehtyä; askarreltua ja rakkaudella kokoon väsättyä. Minulla on tallella useita saviruusuja, karhuj

"Ota minut. Käytä minua. Muovaile minua. Annan elämäni muovaajan käsiin." Olen aina ajatellut, että jokin suurempi on tehnyt ja muovannut minut tällaiseksi kuin tänään olen, itse uskon Jumalaani - Taivaan Isääni. En ehkä ole aina ollut tyytyväinen kaikkeen, mitä elämässäni on tapahtunut. Aina ei ole ollut helppoa alistua ja myöntyä muovaajani tahtoon. Aina ei ole ollut uskoa tulevaisuuteen itsellä, mutta toisella meistä on silloin ollut uskoa meidän molempien puolesta!  Jokaisella sukupolvella on omat taistelunsa. Kenelläkään ei ole helppoa tietä kuljettavanaan, jokaisella on omat taistelut, omat vastoinkäymiset, omat kasvunpaikat! Lohduttavaa, eikö? Vaikka luulisi (ja sanotaan), että ruoho on aina vihreämpää aidan toisella puolella, olen vähän kerrassaan oppinut näkemään tämänkin toisin. Ruoho on ihan niin vihreää omalla puolellani, kuin vain tahdon ja haluan sen olevan. Vihreys tulee hoidosta ja huolenpidosta, huomioimisesta ja hellyydestä sekä tottakai runsaas

Niin sain poikani kotiin, eilen. Paistoin hänelle munkkeja, tein parsarisottoa ja Heikki grillasi kanaa. Tuntui niin hyvältä toivottaa hänet tervetulleeksi kotiin halauksen, lämpimän saunan ja hyvän ruoan kera! Mieleni täytti taas kerran suuri kiitollisuus: lapseni on ehjänä ja turvallisesti taas kotona. Perheemme on oikeankokoinen, ei puutu ketään! Illalla hyräilin Robinin laulua "Puuttuva palanen", siinä hän tosin laulaa varmaan omalle rakkaalleen. Tosin laulu sopii oikein hyvin minun tämänhetkiseen mielialaani: Antti oli puuttuva palanen usean viikon ajan, hän on 1/6 perheestämme. Tuntuu hiukan pelottavalta voimakas ajatus puuttuvasta palasesta, kun yksi on joukosta pois. Olen niin tottunut meihin kaikkiin, että en osaa oikeastaa ajatella muuta vaihtoehtoa. Vaikka nyt on jo korkea aika aloittaa tsemppaamaan itseä tulevaisuutta varten. Perheemme ei enää kasva, paitsi kun meistä joskus (toivottavasti) tulee isovanhempia ja saamme tutustua lastemme puolisoihin (ehkä k

 " Find joy in the ordinary" - löydä ilo tavallisuudesta Viimeviikon torstaina vietimme vappua... normaalissa suomalaisessa ilmastossa, vuorotellen vettä, rakeita ja lunta. Ainakin meillä! Tuntui ihan naurettavalta ajatus ilmapalloista ja serpentiinistä, kesämekoista ja ylioppilaslakeista. Sillä kaikki ne menevät pilalle sellaisella säällä. Perheeni juhlikin sisätiloissa ystävän kanssa, hyvällä ruoalla ja juomalla. Tunnelma oli aivan mieletön, aivan niin kuin hengenheimolaisilla vain voi olla! "Juhlamme" syntyivät muutamassa tunnissa iltapäivän idean jälkeen. Pienestä voi tehdä hauskan ja rentouttavan illan! Parasta kuitenkin on yhdessäolo. Viikonloppuumme kuului tällä kertaa myös kutsukorttien osoitteiden metsästys. Onneksi on Eniro! Suurinpiirtein osoitteet muistaa, mutta nykyään taitaa olla ainoa mahdollisuus saada posti perille vain ja ainostaan täysin oikeilla osoitteilla. Valmistujaispuuhat ovat siis alkaneet! Onneksi saimme teetettyä kauniit kutsuk