Ihan ok - tällaisena

Julkaisin viimeisen blogitekstini vuonna 2016. ELÄMÄ otti minusta tiukasta kiinni marraskuussa 2016 ja pyöräytti kaiken päälaelleen. Massiivinen veritulppa molemmissa keuhkoissa Ison Omenan parkkihallissa, muuta ei sitten tarvittukaan! Sen jälkeen olen taistellut anemiaa, väsymystä, yhtä uutta veritulppaa ja mahdotoman kovaa kipua vastaan. Onneksi HUSin alueella apua löytyy! Kiitos kaikille minua hoitaneille: nyt tuntuu siltä,että vielä kun väsymyksen voitan, niin kahdeksan pilleriä aamulla ja kolme illalla, pitävät minut ainakin toistaiseksi elämän kirjassa kiinni. Ei onneksi aina vain huonoa, vaan oikeasti jotain hyvää on tapahtunut paljon! Lapset tai oikeastaan jo nuoret aikuiset ovat löytäneet kaikki itselleen jo mielenkiintoisia raiteita, joita pitkin voivat elämää alkaa rakentaa. On ihanaa, kun pienet palleroni suunnittelevat jo kaikenlaisia ihania juttuja, joita tekevät sitten kun.... Ilman ihania naapureitani, läheisiä ystäviäni ja perhettäni, en olisi jak

Olen viimepäivinä muistellut omieni lapsuutta ja leikkejä. Kaiholla muistelen yhteisiä pyöräretkiä lähipuistoon, lattialla bratzien ja autojen/junien maailmoja ja upeita lego-rakennelmia, kaupunkeja taloineen ja laivoineen. Minne ne kaikki ovat kadonneet? Miksi kaksi ensimmäistä meilläkin leikki pitempään kuin kaksi viimeistä? Seitsemän vuoden aikana leikin ja lapsuuden aikana lyheni! Miksi? Miksi sitten jäin miettimään yhteisiä leikkejämme sisällä ja ulkona? Havahduin lapsuuden lyhyyteen eilen, kun kuulin, ettei tokaluokkalainen enää tarvitse nukensänkyä leikkeihinsä. Niiden aika on jo ohi! Apua!!! Yhdeksän vuotias on lapsi, jonka tärkein tehtävä on leikkiä yksin ja yhdessä kavereiden kanssa. Vielä yhdeksän vuotiaan kanssa voi vanhemmatkin leikkiä nukke tai autoleikkejä. Mieleeni muistuu eräs joulu: pikkupojat laitetiin väsyneinä päivän touhuista nukkumaan hyvissä ajoin ja isommat ponnistelivat valveilla. Miksi? Olin luvannut heille, että teemme yhdessä isot bratz- ja au

Viikonloppu oli ja meni. Näin jälkeenpäin ajateltuna taisimme viettää aikaa työleirillä! Taas!! Lauantaiaamu ei ehtinyt pitkälle, kun jo isäntä alkoi kiinnittää hyllyjä pakettiautoon takaisin. Enää ei tässä perheessä muuteta mihinkään! Tai niin ainakin hän olettaa...ehkä voisi hiukan syksyisten sateiden alettua siivota vaikka alakerran varastoa =) ja tehdä sellaisia kivoja kuormia kirpputoreille ja kierrätykseen...ehkä. Pian oli vuorossa autojen imurointia ja pesua. Naureskelin pihalla puunoksia ja mätiä omenia kerätessäni, että niin ne kaikki nyt husaa autojen kimpussa: tyttö imuroiden omaansa ja isä kantaen työkalujaan autoon. Suloista ja söpöä! Jos nyt ajattelet, että eihän autojen peseminen ja puunaaminen sekä roskien kerääminen pihasta ole mitään! Leiri jatkuu: lakanat vaihtoon, pesukoneeseen ja Rauli-myrskyn riepoteltavaksi narulle kuivumaan. Nälkähän jo tässä vaiheessa alkoi minuakin muistuttaa, joten tein lasagen uuniin ja pullataikinan nousemaan. Sitten jatkettiin imur

Yksi pieni poika lensi pesästä Turkuun reilu kaksi viikkoa sitten =( Sprintteri kun on, niin ilmoitukset ja päätökset ovat nopeita. Kuulin asiasta reilu kolme viikkoa ennen muuttoa ja sopeutumisaika ainakin näin äidille oli aivan liian lyhyt.  Kuinka vaikeaa onkaan katkaista se viimeistä edellinen säie napanuorasta? Viimeinen toivottavasti pysyy kiinni kuolemaani saakka. Tunteiden pyörremyrskyt ovat velloneet heinäkuusta saakka. Yritän hillitä tunteitani viimeiseen saakka, mutta kun olen vain ihan tavallinen ihminen, en millään aina onnistu. Huoli, pelko, onni lapsen puolesta, huoli, pelko, onni....vuorottelevat inhottavalla tavalla.  Mieleeni on niin jäänyt pojan sanat: äiti raivaan tässä tietä toisille lähtijöille, heidän kohdalla se on sitten paljon helpompaa! Niin kolme kertaa vielä saan kantaa iloa ja surua yhtäaikaa sydämessäni. Mikään maailmassa ei valmista meitä vanhempia lapsen muuttoon kotoa!!! Silloin, kun lapsi on pieni, tuntuu kuin olisi käytettävissä

Olen pohtinut viime päivinä elämän kummallisuutta. Oloni on ollut riittämätön ja samalla saamaton.. Vaikkakin pyykkikone on laulanut päivittäin, imurin kanssa olen heilunut ympäri huushollia ja perunoita keitellyt lisukkeineen sekä koiraa ulkoiluttanut että yrittänyt olla keskusteleva aikuinen. Suurin osa viikostani on ollut rutiinien täyttämää ja hyvin hyvin tavallista - vain puurtamista eteenpäin. Tässäkö se sitten oli?  Oliko elämäni parhaat vuodet siis tällaiset? Vai onko vielä jotain tulossa? Jonkinlaisen tyytymättömyyden aalto on pyyhkäissyt ylitseni ja yritän nyt kovasti räpiköidä takaisin pinnalle. Aikaisemmat murheet ja pettymykset taitavat nyt kummitella pääkopassani ja yrittävät vallata alaa kaikelta ihanalta ympärilläni.  Haluaisinko saavuttaa vielä näillä kymmenillä jotain uutta? Naistenlehdet ovat pullollaan uranvaihtajia, olisiko minusta siihen? Toisaalta mitä haluaisin oppia? Siis uutta? Olisiko minusta siihen? Viidenkympin villityksestä

Voin käsi sydämellä tunnustaa, että vuosia sitten olisin nauranut, jos minun olisi pitänyt miettiä onko elämää ilman koiraa? Vaikka olen aina pitänyt (erityisesti mäyräkoirista) koirista,  en oikein osannut ajatella itseäni koirahenkilönä vielä 15 vuotta sitten. Lapset olivat toki aiheuttaneet pienen pientä keskustelua ajoittain koiran hankkimisesta, mutta jotenkin se aina siirtyi tulevaisuuteen melko mahdottomana ajatuksena... Kunnes tuli kesä 2013 ja jotain uutta ajateltavaa piti saada tähän torppaan. Kymmenen vuoden huolellinen ajoittainen keskustelu koiraelämästä ja ystävien koirien kanssa touhuaminen, olivat riittävä kannustin koiran hankkimiseen. Ainoa mikä silloin pelotti, osaanko olla koiran kanssa 24/7? Entä jos onnistun pilaamaan koko koiran? Kasvattaja sanoi epäilyilleni, että kun nyt olet onnistunut pitämään hengissä neljä mukavanoloista mukulaa, niin kyllä siinä jatkossa yksi koirakin menee =) Allergiaoireiden pelossa meille sitten hankittiin "helppo